Rakastan nykyaikaa

Näinä päivinä voi tapahtua niin, että ihminen kertoo toiselle saaneensa masennusdiagnoosin ja lääkitystä, ja ystävä soittaa heti ja kysyy, että mitä lääkkeitä sait ja vakuuttaa niiden olevan tosi hyviä lääkkeitä.

Miten ihanan suoraviivaisia voivat asiat olla joskus. Miten helpottavaa se on.

Ja miten helpottavaa on tulla kuulluksi ja otetuksi vakavasti.

Käytyäni lääkärissä selitin puolisolle, että tuntuu kuin olisin kantanut tosi raskasta reppua, mutta otsalla, ja nyt joku olisi sanonut, että voit vaikka jättää sen tähän, ja että tämän seurauksena otsani tuntee helpotusta.

Mies tähän tietenkin, että usein reppuja kannetaan selässä ja on se hyvä, että sait lääkkeitä niin ehkä opit kantamaan reppuja oikein.

On se hyvä. 

Puheluista ja luontoelämyksistä

Mutsi soittaa nykyään joka päivä. Vuosi sitten minä soitin joka päivä ja kuulin väsynystä ja ärtymystä luurin toisessa päässä. Mikä ei tarkoita, että sitä olisi siellä aina ollut.

En ihan tiedä, mitä hän nyt kuulee, mutta ehkä jotain - siksi soittelu. Hän ei kuitenkaan osaa kysyä enkä minä osaa kertoa; en oikein tiedä mitä tässä edes kertoisi.

Olen yhtäkkiä ihan saatanallisen väsynyt. En jaksa juosta, en edes ajatella juoksemista.

---

Väsymyksestä huolimatta mietin, että veisin skidin suolle (autolla; luontokokemusten aatelia.) Uskon vahvasti luontokokemusten merkitykseen. Niin uskoivat vanhempanikin - äsken telkkarissa mainostettiin Hossan kansallispuiston avajaisia, ja siitäpä muistin, että kävimme kerran siellä vaeltamassa. Viikon luontoäänenä muistan vanhempieni riidan viimeisenä iltana. Mutta kai siellä jotain kivaa luontoakin oli.

Ehkä menemme kävellen Kivinokkaan, jossa kireiden äitien esiintyvyys on tiettävästi vähäinen vaikka punkkeja löytyykin lampaiden ravinnoksi asti.

Heti meni poliittiseksi!

...vaikka piti olla henkilökohtaista. Mua varten. Ei lukijoita varten, koska Siinan kanssa voin mennä kaljallekin paasaamaan.

Tulisipa se hetki pian.

Mutta, mutta, mutta. Kävin työterveyslääkärillä ja terapeutilla. Voi olla, etten ole ihan terve. Olo on kiusaantunut (hyvä Liina! Onnistuit huijaamaan kahta ammattilaista! Miten meni noin niinku omasta mielestä?) ja samalla helpottunut (ahaa! Ei olekaan normaalia syyllistyä siitä, että puoliso kohtaa elämässään jotain minusta täysin riippumatonta harmia. Se voi liittyä siihen, etten ole ihan terve.)

Kyllä tällaisen sosiaalisen otuksen näkökulmasta lajitoverin tarjoama validointi on yllättävän tärkeä juttu. Hivelee otsalohkoa sisältäkäsin.

Välttelin muuten aika pitkään lääkärilläkäyntiä. Ajattelin, että hän sanoisi, että olen huomionkipeä ja pyytäisi siirtymään sivummalle resursseja tuhlaamasta.

Vasta myöhemmin tajusin, että voin olla sekä huomionkipeä että ... en ihan terve.

Eikä tässä nyt siitä ole kyse, että mikä on totuus

(Otsikko on pöllitty Politiikasta.fi -saitin artikkelikommentista, jossa samaan hengenvetoon vaadittiin artikkelin kirjoittajalle potkuja, koska kirjoitus oli Väärä. On parempi rakentaa maailmaa oletuksiin perustuen, tiedon sijaan.)

Luin kirja-arvioita.

Maailmasta löytyy kirja, jota Goodreadsin parviälyn toimesta oli soimattu seksistiseksi, sovinistiseksi ja vaikka miksi. Vaan ei kaikkien toimesta. Oli niitäkin arvioitsijoita, jotka jaksoivat miettiä, mitä eroa on sillä, mitä kirja sanoo ja mitä kirjan henkilö sanoo. Siitä toisesta perspektiivistä kirja oli feminismin riemuvoitto.

On lukemista ja on lukemista.

Luin myös blogipostauksen, joka oli vastine toiselle blogipostaukselle. En tiedä oliko vastineen kirjoittaja lukenut alkutekstinsä huonosti vai muuten vain päättänyt lytätä maan rakoon myös alkuperäisen tekeleen (kieltämättä harvat) asialliset argumentit, mutta voi pojat, millainen pannukakku siitäkin sitten tuli.

Tämän olen oppinut (turhan myöhään):

Jos olen kirjoittamassa viiltävää vastinetta missä tahansa elämän kontekstissa, luen alkutekstiä kuin piru raamattua voidakseni varmistua, että vastaan siihen, ja vain siihen.

Tietysti aika usein viiltävät vastineeni latistuvat siihen, kun tajuan lukeneeni alkutekstistä vähän mitä sattuu, mutta sellaista se elämä on. Kyllä tämänkin masentavan ilmiön kanssa oppii elämään.

Mutta pakko silti kertoa, että eilen mietin ihan tosissani hetken aikaa, onko universaali lukutaito jotenkin pöljä tavoite.

Viime vuosina kun on käynyt selväksi, että suurimmalla osalla ihmisistä tuntuu lukutaidon sijaan olevan jonkinlainen lukutaidoke, jossa he näkevät ruudulla kirjaimia ja lukevat sitten niistä mitä sattuu.

Että gaöihödafsiure vaan teillekin.

Tavoitteeni loppuelämälleni: lue paremmin. Mahdollisesti vain Le Guinin tekstejä.

Vein skidin pyöräilemään

Yksi teema, jonka ehkä olisi syytä nousta elämässäni enemmän esiin, on pakonomaisuuden vähentäminen.

Teen asioita vähän monomaanisesti, kun niihin innostun. Tiedättekin ehkä, mistä puhun.

Olen juossut aika paljon, vaihteeksi, ja nauttinut siitä kauheasti, mutta huomaan myös sellaisten pakonomaisten ajatuskuvioiden nousevan. Kolme lenkkiä viikossa! ne huutavat. Yksi välipäivä riittää, senkin laiskuri! Sua mitään väsytä, ylös, ulos ja lenkille!

Ja koska välillä on vaikea tietää, laiskottaako ihmistä vai väsyttääkö, tuppaan aika ajoin erehtymään itseruoskinnan puolelle.

Mutta nyt olen ajatellut kuunnella itseäni. Väsyttää. Joten juoksemisen sijaan veinkin skidin pyöräilemään. Nyt, kun hän on oppinut ajamisen teknisluontoisen suorituksen ohella myös nauttimaan pyöräilystä, houkuttelua ei juuri vaadittu.

(Tiedustelin eilen, kävisimmekö pyöräilemässä viikonloppuna. "EI!" huusi lapsi. "Haluan mennä tänään!" Tosin, koska hänellä oli hammasharja suussa, viesti oli muotoa "aua ehhä ä-ää!". Lupasin harkita.)

Ajattelin, että fillaroisimme kirjastoon, mutta lähitoimipisteemme oli tietysti siirtynyt kesäkiinnioloaikoihin. Menimmekin katsomaan lehmiä. Hommasta uhkasi tulla urheilusuoritus, mutta luulen, että onnistuimme välttämään sen taluttamalla tiukasti ylämäissä. Lapsi vuoroin huusi, vuoroin lauloi Totoron tunnaria. En voi olla miettimättä, kumpi puoli lenkistä on se, jonka hän aikuisena muistaa.

Minä pääsin ulos, vailla suoritustarvetta.

Kohta menen juomaan parsaa. Ehkä tästä tulee ihan hyvä. Löysin itseni jopa pohtimasta, että ottaisimme mökille jalkapallon ja potkisimme sitä ihan huviksemme vain. Kuntoilun sijaan liikettä, tai jotain sellaista.

Tuntea tunnetta

Olen tuntenut viime aikoina oloni paskaksi ja aikaansaamattomaksi, ikään kuin tiivistetysti ilmaistuna.

Ei sillä, etteikö vyyhteen olisi sotkeutunut kaikenlaisia muitakin tunteita, lähinnä negatiivisia, eikä silläkään, että tämä olisi koko tunne-elämäni kirjo tai sen kaiken määrittävä suunta, mutta.

Mietin jo pitkään, olenko lievästi masentunut tai jotain, mutta sitten tajusin - kauhukseni - että kyse voi olla (ja todennäköisesti on) myös siitä, että OLEN paska ja aikaansaamaton; ja että jos näin on, on syytäkin, että siltä myös tuntuu.


P. S. Menin sinne futikseen kuitenkin. Nolosti jälkijunassa, mutta voitin itseni ja menin, enkä jaksa tässä enää mitenkään kärvistellä sen suhteen, että olen nolo. Siinä asia, jonka kanssa olen aika sinut.

Tänään lapsellisesti vituttaa..

...että lapsi haluaa kerrankin mennä futikseen koska siellä on lapset vastaan aikuiset -matsi, ja että puolisoni ei halua mennä, koska on toipunut miesflunssastaan vain 80%, ja että ilmeisesti tästä seuraa se, että mun pitää mennä tai olen kusipää ilonpilaaja.

Minä puolestani a) pelkään palloa ja b) sain välittömän ja ahdistuneen flashbackin koulun liikuntatunteihin.