Tiesittekö, että

...influenssarokotteesta tulee 1 vrk mittainen liikuntokielto?

Minä en tiennyt. Lämmin, antishingleriläinen suhteeni influenssarokotteeseen viileni eilen hieman.

Olin nimittäin katsonut, että vaadittaisiin vain pari pientä lenkkiä ja olisin tässä kuussa juossut yli 90 kilsaa. Se on aika paljon juostuja kilometrejä, olen viimeksi pystynyt samaan heinäkuussa 2013.

No, onhan se yhä mahdollista. Parin lenkin sijaan vain yksi pidempi. Hip hei.

---

Tein sen! Jipii! Juhuu! Wooooo-ooo!

I'm on a roll

Kuten tuossa aikaisemmin sanoin, on ollut vähän pää kipeä.

Se on tuonut esiin luonteeni pikantit, vittumaiset piirteet tavalla, joka aiheuttaa mulle suurta huvia. Mutta ei välttämättä muille. Näen, miten isona menen Alzheimeriin menehtyneen paappani tietä. Hän oli juuri tällainen.

Pitää ehkä kasvattaa vähän luonnetta.

Sitä odotellessa tiedotan, että mieheni osti meille uuden astianpesukoneen tästä tällä päivämäärällä vietettävästä ostofestivaalista, jota olen tähän asti inhonnut syvästi, mutta jota nyt rakastan, koska säästimme satasia.

(Pesukone saatiin korjattua, että ei tässä silkkaan kulutushysteriaan olla heittäydytty.)

Jännittävä uusi kokemus

Kaksipäiväinen migreeni, siis.

Itsediagnosoitu, toim. huom.!

En edes tiedä, kuuluuko tämä kuvaan, mutta eilen kaadoin päälleni kömpelyyksissäni hyvin kuumaa vettä, koska särki päätä ja siinä jotain töhelsin, ja tänään aloitekykyni meni tasolle, jossa etsin esimiestäni, jotta hän käskisi minun mennä lääkäriin.

"Eikö sinne lääkäriin voisi vain mennä?" kysyi työtoveri.

No voisi tietysti. En vain itse osaa enää. Tarvitsen käskyn.

Enkä pysty keskittymään siihenkään, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Ihan helvetisti tekemistä olisi, mutta se jotenkin hajoaa edessäni.

Mies käyttää tätä tekosyynä sille, että en voi juosta illalla; minä käytän tätä tekosyynä sille, etten voi mennä pikkujouluihin. Win some, lose some. Juoksulenkin menetys harmittaa eniten, mutta voihan sitä ihminen ihmeparantua, eikö voikin?

Kahviakaan ei tee mieli. Se blogin nimestä sitten.

Ihan ekana haluan kiittää blogistaniaa

Miltä tuntuu nykyään aika usein, kun luen blogeja:

"Moi vaan kaikki! 

Kävin eilen vierailulla Petkunterän Soylent-tilalla. Vähän jännitti sinne meno, kun olen kuullut, että Soylent tehdään ihmisistä ja että monet pitävät sitä vähän epäeettisenä.
Mutta siellä tilalla ennakkoluulot karisivat! Lopputuotteeksi päätyvät ihmiset oli asianmukaisesti lääkitty telkkarilla tiedottomaksi ja niille syötettiin ihan sitä samaa proteiinipirtelöä mitä mäkin aamupalaksi aina syön (sen jälkeen kun tutustuin Petkunterän proteiinijauhoon, täältä voi lukea tarkemmin.) 

Vähän mietin, että onkohan tässä kuitenkin joku koira haudattuna, mutta Petkunterä vaikutti kyllä oikeesti tosi hyvältä tyypiltä. Semmoselta, joka haluaa tehtaillaan olevalle karjalle, tai siis niille ihmisille hyvät olot. Se on kyllä tosi reilua. Jotenkinhan se pikavippivelka pitää maksaa, mutta ei sen epäinhimillistä tarvii olla. Pikavippijutuistahan tein muuten taannoin kanssa sen yhteistyön, kandee vaikka vieläkin tutustua!

Tiedän Petkunterän olevan reilu ja hyvä ihminen siitä, että sain tästä postauksesta vastineeksi rahaa enkä tuotenäytteitä, ja jotenkin musta kyllä tuntuu, että ihminen, joka maksaa ihan rahalla, on hyvä ja reilu tyyppi.  

No ei me ihan koko prosessia kuitenkaan päästy näkemään mutta oon valmis uskomaan, että sielläkin on kaikki hyvin. Sen verran oon lukenut psykaa, että tiedän, että mitä ei näe, sitä ei niinku ole olemassakaan. Mummonikin unohdin viikossa, kun olin myynyt sen Petkunterän valkoiseen orjakauppaan. (Mummolla menee tosi hyvin. Sain kerran sieltä semmosen sähköpostin. Ja sitä paitsi Petkunterä maksoi mummosta ihan rahalla, eikä millään tuotenäytteellä.) 

Niin että semmonen visiitti se sitten oli! Joku rasittava vänisijä tätäkin tietty ehkä paheksuu, mutta mä tiedän, että te mun lukijat ootte tosi tiedostavia eikä mainonta vaikuta teihin. Tai siis journalismiahan tää tietty on eikä mitään mainontaa. 

Mitä te aattelette Soylentistä, käytetäänkö teidän perheessä?"

Tekstin muodosta kiitos bloggareiden kanatilavierailu 2016, never forget, ja aiheet blogimaailma, luv u 4eva.

Mustaa

Kävin eilen juoksemassa. Syystä tai toisesta olin tosi ahdistunut, kuten joskus käy, nykyisin useammin kuin ennen.

Juoksu auttoi, vaikka ei se aivan yksinkertaista ollut, ja vaikka vituttaa olla tällainen oman elämänsä alexanderstubb.

Ensin vihasin suurinpiirtein 60% lenkistä. Vihan kohteella ja ahdistuksen aiheella ei ole aina juuri mitään tekemistä toistensa kanssa, ei nytkään; eikä mistään löydy aina mitään kovin rationaalista, ei nytkään.

Sitten alkoi tuntua, että olen pohjaton vihan kaivo. Pursuan mustaa mönjää tavalla, jonka Hayao Miyazaki ehkä olisi voinut visualisoida.

Kaivo tyhjeni suurinpiirtein siinä kohdassa, vaikka yritin kuinka pitää vihasta kiinni. Kunnon viha on sellaista, että kun sitä on tarpeeksi monta kilometriä kultivoinut, tuntuu ärsyttävältä päästää irti ja ruveta tuntemaan myönteisiä tunteita.

Kotiin tulin tyhjänä, mutta lopulta iloisena siitä, että viha oli pursunnut sinne pellonlaitaan. Toivottavasti ei ollut tarttuvaa.

Ei ole kahvia

...enkä todellakaan keitä.

Olemme siirtyneet uuteen niukkuuden aikaan. Astioita käytetään mahdollisimman vähän.

Aikakirjoihin merkittäköön, että tiistaina hajosivat sekä pesukone että astianpesukone.

Itse asiassa, koska imuri yhä toimii, korjaan edellistä lausuntoani. Astioita käytetään mahdollisimman vähän niitä likaavalla tavalla. Astioiden heittely lattialle on ok; ainakin selvästi enemmän ok kuin ennen, sillä mikä tahansa mikä vähentää potentiaalista kokonaistiskimäärää on kai hyvä asia.

---

Haluaisin, että elämä olisi ennakoitavampaa.

Sillä tavalla, että jos on nukkunut yhden yön tosi huonosti koska...

• - Piti herätä etsimään lapsen poneja
• - Aamulla odotti tärkeä kokous ja pommiinnukkumisen mahdollisuus aiheutti stressiä
• - Vitutti, koska illalla oli havaittu kodinkoneiden kapina
• - Oli juonut kaksi annosta alkoholijuomaa silkkaan vitutukseen illalla

...ja sitten seuraavana päivänä lähtee juoksulenkille lumitöhkään ennakoiden maailman kauheinta ja raskainta ja väsyneintä taaperrusta, lenkista tuleekin eeppisen kiva.

Vaan heti, kun ihmisellä on kaikki edellytykset hyvään lenkkiin, tulee juoksusta täyttä tuskaa.

Vai onko tää nyt sitä odotustenhallintaa vain? En tykkää, että koko ajan pitää odottaa pahinta voidakseen yllättyä iloisesti.

Ajattelin, että

...mulla olis tänne vaikka mitä kirjoitettavaa, etenkin jos kirjoitan ihan vain lyhyitä asioita, mutta paskanmarjat.

Ei silti ole.

Oikeastaan haluaisin sanoa, että mua ahdistaa kun ihohuokoset on viime aikoina muuttuneet suuremmiksi. Mutta voiko niin sanoa, kun oikeastaan pitäisi ahdistaa Trump? Trumpille en mitään voi, enkä huokosillekaan, mutta jälkimmäiset katsoo mua peilistä joka helvetin aamu. (Toistaiseksi voin ilokseni sanoa, että ensinmainittu ei katso.)

Niin siis sitä vaan, että olen löytänyt itsestäni turhamaisen, ihohuokosista huolestuneen puolen, ja lisäksi havainnut, että näille asioille on niin helppo virnistellä kun on 25. Ei mulla muuta.

Tirsk

On päiväkotimme biannuaalisen lahjan aika. Siis kehittämispäivä. Tänä vuonna suhtaudun asiaan jo aika paatuneesti, mutta muistan yhä ensimmäisenä vuonna kokemani järkytyksen: miten niin koko päiväkoti menee kiinni?

Kutsuin tyttären kaverin meille siinä uskossa, että he leikkivät sievästi ipanoille tarkoitetussa tilassa ja saan tehtyä töitä.

Teoria toimi ihailtavasti lähes tähän kellonaikaan asti. Joten pidän kahvi- ja blogitauon, ja kerron, että tämä meillä vieraisilla oleva toveri oli hiljattain epäillyt, että...

...olen aikanaan synnyttänyt tyttäreni liian helpolla, ja siksi hänestä on tullut niin villi.

En nyt tiiä mistä tuli mieleen.

Mitä ajattelin tänään (vol. I)

Jos sattuu olemaan sitä tyyppiä, jolla on vain kourallinen anekdootteja ja/tai vitsejä, on hyvä pitää taukoa niiden kertomisen välillä; samaten on tärkeää varoa, ettei kukaan myöhempinä vuosina koosta eri kerrontatilanteista teosta, jossa toisteisuus tulee ilmeiseksi.

Minulla on viisi anekdoottia ja kolme vitsiä. Silmien lasittuneisuuden asteesta on helppo nähdä, kuinka kauan kuulijakuntani on minut tuntenut.

Korvista ja niiden särkymisestä

"Kuuntelinkin, että sieltä kuului demonista huutoa."

Tyttärelläni on tiukka kasvamiskausi päällä. Sellainen, jossa ristiriitoja luodaan vaikka väkisin.

Tämä juuri, kun olin päättänyt ryhdistäytyä ja olla sanomatta "älä itke". Kyllähän sitä nyt itkeä saa! Kaikille tunteille on paikkansa.

Tavallaan ryhtiliike on pitänytkin.

Olen sanonut, että itke vaan, mutta etkö voisi itkeä karjumatta.