Mitä on vaikea itselleen tunnustaa: että suututtaa ja kiukuttaa ja pinna on kireällä.
Tunnustin sen sitten chatissa, jonka jälkeen oli pakko kohdata asia itsekin. Musta on tullut kauhean kiukkuinen.
Ehkä se on olosuhteita, voisinkohan toivoa niin? Väsymystä ja stressiä ja mitä näitä nyt on. Mutta todeksi yhä hyväksymäni lausuma on, että se, mitä kasvatat, kasvaa. Varmaan siis kiukkukin. Että turha tässä lienee tuudittautua siihen, että heti kun helpottaa väsymys, helpottaa myös kiukku.
Mitä, jos olen sen omaksunut jo hyväksi tavaksi olla ja elää?
Mitä, jos väsymys ei lopukaan esim. ensi viikolla, kuten toiveikkaasti kuvittelen?
Mitä, jos tämä on just se tie, jonka päässä odottaa katkera, vihainen mummo?
Kiukku näkyy ... no toki se ilmenee perheessä, semmoisella on tapana, mutta ei vain siellä eikä ehkä pahiten siellä.
Se näkyy vihaisissa asiakaspalautteissa. Se näkyy puhinana, kun joku kanssaihminen tunkee ja rynnii metrossa. Se näkyy töissä, joissa ensin hermostun ja sitten meinaan alkaa itkeä, kun joku kysyy taas jotain - etenkin jotain näennäisen pientä, mutta aikaavievää.
Ja tietenkin kiukku myös väsyttää, syö voimia, vie ne vähätkin, ja kasvattaa samalla itseään kuin Smooze, jonka Discord kutsui ... okei, teidän olisi pitänyt olla katsomassa sitä samaa My Little Pony -jaksoa, herran tähden, olen siirtynyt tekemään viittauksia My Little Ponysta, jos kaikki on menetetty niin olkoon sitten.
Ai niin, siis sitä vaan, että jos joku lukee, ja sillä jollakulla on hyvä vinkki siitä, miten kiukusta päästetään irti, niin olisin kiitollinen jos kuulisin siitä. Siis ... käytännön vinkki. Tai esim. My Little Pony -jakson numero. Jos siellä käsitellään asiaa.
