Mene kaljalle, Polgara

Kirjaston e-kirjapalveluun tuli varhaisnuoruuteni merkittävin teoskokoelma, Belgarionin taru. Englanniksi.

Tartuin nostalgiasyöttiin kuin tonnikala trooliin ja luin välittömästi ensimmäisen osan. Ja kunhan vapautuvat varauksistaan, luen seuraavatkin.

Ensimmäinen osa oli sekä parempi että huonompi kuin muistin.

Huonompi, sillä sukupuoliasetelma oli vieläkin kökömpi kuin olin ajatellut aiemmin. Sarjan vahvin naishahmo, Polgara, huolehtii holhokistaan Garionista ja retkueen kaikista miehistä (eritoten kaikkien miesten alkoholinkäytöstä) pipo kireällä eikä ilmeisesti ole ikinä erityisen hyvällä tuulella.

Alkoi vituttaa. Hittoako se niiden ukkojen pitkitettyä nuoruutta kyttää? Menisi itse kaljalle ja jättäisi jätkät välillä huolehtimaan illallisesta (muhennos, kaikista kätevin retkiruoka ikinä) ja astioiden pesusta. Tai mahdollisesti nälkään nääntymisestä. Se onnistuu keltä vain, vaikka olisi kaljapäissään.

Sitten alkoi vituttaa, että alkoi vituttaa. Miksi Polgara-parka tungetaan tehtäviin ja huolenpitohommiin, jotka selvästi ovat hänelle tosi vastenmielisiä? Miksei hänen anneta laukata ympäri sekundääristä fantasiamaailmaa tekemässä kivoja asioita? Miksi hänen pitää hoitaa orvoksi jäänyttä sukulaispoikaa ja vetää pahan poliisin roolia, kun naisparan isäukko (hyvän poliisin roolin siepannut Herra Susi) selvästi olisi kyennyt lapsenpiiaksi ihan yhtä lailla? Isällä oli asiasta sentään jonkun sortin track record, Polgaralla oli vain ... niin, arvaatte, kohtu.

(Ennen kuin kysytte: kirja oli parempi kuin muistin, sillä olen viimeisten vuosien aikana antanut kirjan huonojen puolien paisua mielessäni kovin suuriksi. Onhan se ihan hauska kirja, etenkin jos on varustettu Y-kromosomilla, koska niillä nyt vissiin vaan on kivempaa.)

Naiset, olkaa oman elämänne Herra Susia ja jättäkää miehet selviytymään. Sinä myös, Polgara.

Hämmentyneesti sinun

Kerran, kun olin juuri aloittanut opiskelut, eräs ystäväni katkaisi välinsä minuun. Suututin hänet. Hän soitti, kun olin junassa, ja huusi.

Jälkikäteen hän sanoi, että oli ehkä ylireagoinut, mutta ei kuitenkaan - käsittääkseni - halunnut olla ystäväni enää. Käsitin asiasta tosi vähän silloin, enkä voinut kysyäkään, sillä emme enää olleet yhteyksissä. (Vielä vähemmän käsitän nyt, kun aika on haudannut muistoista suurimman osan.)

Noloa on kuitenkin myöntää, etten ikävöi tätä ihmistä - törmäsin juuri hänen Facebook-presenssiinsä ja koin suoranaista huojennusta siitä, ettemme ole enää tekemisissä - mutta haluaisin silti jotenkin näpäyttää. Koska oikeesti, vittu mikä temppu. Silloin joskus siis. Se, mitä en nyt ihan niin tarkasti muista.

Yritän kertoa itselleni, että haluni on kenties inhimillinen, mutta varmasti harmiton, jos jätän toimimatta sen mukaan. Ei sillä, että minulla on minkäänlaista käsitystä siitä, miten tässä nyt ylipäänsä voisi näpäytellä vaikka olisikin sellaisissa aikeissa.

Onneksi uratoiveeni eivät koskaan ole suuntauneet pahisteluun, olisin ankean huono sellainen, koomisten leffojen ja sarjakuvien surkeuspahis. Sellainen, jonka pahuus- ja maailmanhallintajuonet olisivat täynnä carcharodon megalodonin uitavia reikiä, ja joka viime hetkellä kompastuisi banaaninkuoreen ja täten tahattomasti tekisi itse omat suunnitelmansa tyhjiksi. Ehkä sellainenkin, joka ei edes yrittäisi vallata koko maailmaa, vaan yrittäisi tehdä itsestään kerrostalon roskakatoksen hirmuvaltiaan kyllästyttyään tapaan, jolla naapurit pistävät muovipusseja metallikeräykseen.

En tosin usko, että olisin sankarinakaan kovin kummoinen. Yllä kertomani anekdootin pohjalta alkaa olla selvää, että olisin se sidekick, joka ei tarinan aikana kertaakaan oikein pääse kärryille siitä, missä mennään.

Opittua

Olen selvästi mennyt blogini suhteen italialaiseen lakkoon.

Tai ehkä en. Olenhan itse oma työnantajanikin tässä. En tosin maksa, tai saa palkkaa, enkä voi luvata edes näkyvyyttä, mutta ainakin voin kertoa, että olen hiljattain oppinut käsitteen "italialainen lakko". Tarkalleen ottaen opin käsitteen 5 minuuttia sitten.

Tai ehkä opin sen jo koulussa, mutta unohdin koko konseptin korpilakkoon kiintyneenä.

Lisäksi opin, että lempinimeni ala-asteella tarkoittaa japaniksi valoa (eikä vain japanilaista luotijunaa.) Että terve vaan, kaikki entiset kanssahikarit.

Mistä tunnet sä lääkäriystävän?

Silloin tällöin toivon, että joku lapsuudenystäväni olisi lukenut itsensä lääkäriksi (ja että pitäisin yhä jollain tasolla yhteyttä lapsuudenystäviini). Tai kävisi sekin, että aikuisiällä olisin tutustunut ja ystävystynyt jonkun puoskarin kanssa.

Esimerkiksi silloin kun:

1. haluaisin helposti ja nopeasti antibiootit virtsatieinfektioon / lihasrelaksantteja / sairaslomaa
2. jonkun pitäisi auktoriteettiäänellä sanoa, että että on ok syödä koiran kortisonia kovaan yskään / ei sulla oo syöpä senkin torvi
3. tuntuisi tärkeältä selvittää, onko silmän ja nenän välillä joku tiehyt, ja jos ei, miksi joskus kovassa flunssassa niistäessä tuntuu siltä kuin räkää tulisi silmäkulmasta
4. harmittelen sitä, etten osannut ja jaksanut itse hankkiutua lääkikseen, ja sitten he kertoisivat raskaista työpäivistä ja uhkaavista hoitovirhesyytteistä. (Kerran tapasin lääkärin ja kerroin hänelle, miksi olin ajatellut, että lääkärin ammatti olisi kiva ammatti, mutta sen sijaan, että hän olisi huomaavaisesti murskannut kuvitelmani, hän sanoikin, että totta, juuri tuollaista se on, onpa kiva kun sanoit tuon, osaan nyt itsekin arvostaa sitä enemmän.)

Listalla varmaan syyt myös siihen, miksi lääkärit eivät sankoin joukoin hakeudu seuraani. Mutta silti, rakas joulupukki, tuo mulle joululahjaksi lääkäriystävä.

Kysymyksiä, joita voi herätä

1. Jos laittaa Imodiumia nenään, loppuuko nuha?

Tällä kertaa ei muuta.