Mene kaljalle, Polgara

Kirjaston e-kirjapalveluun tuli varhaisnuoruuteni merkittävin teoskokoelma, Belgarionin taru. Englanniksi.

Tartuin nostalgiasyöttiin kuin tonnikala trooliin ja luin välittömästi ensimmäisen osan. Ja kunhan vapautuvat varauksistaan, luen seuraavatkin.

Ensimmäinen osa oli sekä parempi että huonompi kuin muistin.

Huonompi, sillä sukupuoliasetelma oli vieläkin kökömpi kuin olin ajatellut aiemmin. Sarjan vahvin naishahmo, Polgara, huolehtii holhokistaan Garionista ja retkueen kaikista miehistä (eritoten kaikkien miesten alkoholinkäytöstä) pipo kireällä eikä ilmeisesti ole ikinä erityisen hyvällä tuulella.

Alkoi vituttaa. Hittoako se niiden ukkojen pitkitettyä nuoruutta kyttää? Menisi itse kaljalle ja jättäisi jätkät välillä huolehtimaan illallisesta (muhennos, kaikista kätevin retkiruoka ikinä) ja astioiden pesusta. Tai mahdollisesti nälkään nääntymisestä. Se onnistuu keltä vain, vaikka olisi kaljapäissään.

Sitten alkoi vituttaa, että alkoi vituttaa. Miksi Polgara-parka tungetaan tehtäviin ja huolenpitohommiin, jotka selvästi ovat hänelle tosi vastenmielisiä? Miksei hänen anneta laukata ympäri sekundääristä fantasiamaailmaa tekemässä kivoja asioita? Miksi hänen pitää hoitaa orvoksi jäänyttä sukulaispoikaa ja vetää pahan poliisin roolia, kun naisparan isäukko (hyvän poliisin roolin siepannut Herra Susi) selvästi olisi kyennyt lapsenpiiaksi ihan yhtä lailla? Isällä oli asiasta sentään jonkun sortin track record, Polgaralla oli vain ... niin, arvaatte, kohtu.

(Ennen kuin kysytte: kirja oli parempi kuin muistin, sillä olen viimeisten vuosien aikana antanut kirjan huonojen puolien paisua mielessäni kovin suuriksi. Onhan se ihan hauska kirja, etenkin jos on varustettu Y-kromosomilla, koska niillä nyt vissiin vaan on kivempaa.)

Naiset, olkaa oman elämänne Herra Susia ja jättäkää miehet selviytymään. Sinä myös, Polgara.

Hämmentyneesti sinun

Kerran, kun olin juuri aloittanut opiskelut, eräs ystäväni katkaisi välinsä minuun. Suututin hänet. Hän soitti, kun olin junassa, ja huusi.

Jälkikäteen hän sanoi, että oli ehkä ylireagoinut, mutta ei kuitenkaan - käsittääkseni - halunnut olla ystäväni enää. Käsitin asiasta tosi vähän silloin, enkä voinut kysyäkään, sillä emme enää olleet yhteyksissä. (Vielä vähemmän käsitän nyt, kun aika on haudannut muistoista suurimman osan.)

Noloa on kuitenkin myöntää, etten ikävöi tätä ihmistä - törmäsin juuri hänen Facebook-presenssiinsä ja koin suoranaista huojennusta siitä, ettemme ole enää tekemisissä - mutta haluaisin silti jotenkin näpäyttää. Koska oikeesti, vittu mikä temppu. Silloin joskus siis. Se, mitä en nyt ihan niin tarkasti muista.

Yritän kertoa itselleni, että haluni on kenties inhimillinen, mutta varmasti harmiton, jos jätän toimimatta sen mukaan. Ei sillä, että minulla on minkäänlaista käsitystä siitä, miten tässä nyt ylipäänsä voisi näpäytellä vaikka olisikin sellaisissa aikeissa.

Onneksi uratoiveeni eivät koskaan ole suuntauneet pahisteluun, olisin ankean huono sellainen, koomisten leffojen ja sarjakuvien surkeuspahis. Sellainen, jonka pahuus- ja maailmanhallintajuonet olisivat täynnä carcharodon megalodonin uitavia reikiä, ja joka viime hetkellä kompastuisi banaaninkuoreen ja täten tahattomasti tekisi itse omat suunnitelmansa tyhjiksi. Ehkä sellainenkin, joka ei edes yrittäisi vallata koko maailmaa, vaan yrittäisi tehdä itsestään kerrostalon roskakatoksen hirmuvaltiaan kyllästyttyään tapaan, jolla naapurit pistävät muovipusseja metallikeräykseen.

En tosin usko, että olisin sankarinakaan kovin kummoinen. Yllä kertomani anekdootin pohjalta alkaa olla selvää, että olisin se sidekick, joka ei tarinan aikana kertaakaan oikein pääse kärryille siitä, missä mennään.

Opittua

Olen selvästi mennyt blogini suhteen italialaiseen lakkoon.

Tai ehkä en. Olenhan itse oma työnantajanikin tässä. En tosin maksa, tai saa palkkaa, enkä voi luvata edes näkyvyyttä, mutta ainakin voin kertoa, että olen hiljattain oppinut käsitteen "italialainen lakko". Tarkalleen ottaen opin käsitteen 5 minuuttia sitten.

Tai ehkä opin sen jo koulussa, mutta unohdin koko konseptin korpilakkoon kiintyneenä.

Lisäksi opin, että lempinimeni ala-asteella tarkoittaa japaniksi valoa (eikä vain japanilaista luotijunaa.) Että terve vaan, kaikki entiset kanssahikarit.

Mistä tunnet sä lääkäriystävän?

Silloin tällöin toivon, että joku lapsuudenystäväni olisi lukenut itsensä lääkäriksi (ja että pitäisin yhä jollain tasolla yhteyttä lapsuudenystäviini). Tai kävisi sekin, että aikuisiällä olisin tutustunut ja ystävystynyt jonkun puoskarin kanssa.

Esimerkiksi silloin kun:

1. haluaisin helposti ja nopeasti antibiootit virtsatieinfektioon / lihasrelaksantteja / sairaslomaa
2. jonkun pitäisi auktoriteettiäänellä sanoa, että että on ok syödä koiran kortisonia kovaan yskään / ei sulla oo syöpä senkin torvi
3. tuntuisi tärkeältä selvittää, onko silmän ja nenän välillä joku tiehyt, ja jos ei, miksi joskus kovassa flunssassa niistäessä tuntuu siltä kuin räkää tulisi silmäkulmasta
4. harmittelen sitä, etten osannut ja jaksanut itse hankkiutua lääkikseen, ja sitten he kertoisivat raskaista työpäivistä ja uhkaavista hoitovirhesyytteistä. (Kerran tapasin lääkärin ja kerroin hänelle, miksi olin ajatellut, että lääkärin ammatti olisi kiva ammatti, mutta sen sijaan, että hän olisi huomaavaisesti murskannut kuvitelmani, hän sanoikin, että totta, juuri tuollaista se on, onpa kiva kun sanoit tuon, osaan nyt itsekin arvostaa sitä enemmän.)

Listalla varmaan syyt myös siihen, miksi lääkärit eivät sankoin joukoin hakeudu seuraani. Mutta silti, rakas joulupukki, tuo mulle joululahjaksi lääkäriystävä.

Kysymyksiä, joita voi herätä

1. Jos laittaa Imodiumia nenään, loppuuko nuha?

Tällä kertaa ei muuta.

Tiesittekö, että

...influenssarokotteesta tulee 1 vrk mittainen liikuntokielto?

Minä en tiennyt. Lämmin, antishingleriläinen suhteeni influenssarokotteeseen viileni eilen hieman.

Olin nimittäin katsonut, että vaadittaisiin vain pari pientä lenkkiä ja olisin tässä kuussa juossut yli 90 kilsaa. Se on aika paljon juostuja kilometrejä, olen viimeksi pystynyt samaan heinäkuussa 2013.

No, onhan se yhä mahdollista. Parin lenkin sijaan vain yksi pidempi. Hip hei.

---

Tein sen! Jipii! Juhuu! Wooooo-ooo!

I'm on a roll

Kuten tuossa aikaisemmin sanoin, on ollut vähän pää kipeä.

Se on tuonut esiin luonteeni pikantit, vittumaiset piirteet tavalla, joka aiheuttaa mulle suurta huvia. Mutta ei välttämättä muille. Näen, miten isona menen Alzheimeriin menehtyneen paappani tietä. Hän oli juuri tällainen.

Pitää ehkä kasvattaa vähän luonnetta.

Sitä odotellessa tiedotan, että mieheni osti meille uuden astianpesukoneen tästä tällä päivämäärällä vietettävästä ostofestivaalista, jota olen tähän asti inhonnut syvästi, mutta jota nyt rakastan, koska säästimme satasia.

(Pesukone saatiin korjattua, että ei tässä silkkaan kulutushysteriaan olla heittäydytty.)

Jännittävä uusi kokemus

Kaksipäiväinen migreeni, siis.

Itsediagnosoitu, toim. huom.!

En edes tiedä, kuuluuko tämä kuvaan, mutta eilen kaadoin päälleni kömpelyyksissäni hyvin kuumaa vettä, koska särki päätä ja siinä jotain töhelsin, ja tänään aloitekykyni meni tasolle, jossa etsin esimiestäni, jotta hän käskisi minun mennä lääkäriin.

"Eikö sinne lääkäriin voisi vain mennä?" kysyi työtoveri.

No voisi tietysti. En vain itse osaa enää. Tarvitsen käskyn.

Enkä pysty keskittymään siihenkään, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Ihan helvetisti tekemistä olisi, mutta se jotenkin hajoaa edessäni.

Mies käyttää tätä tekosyynä sille, että en voi juosta illalla; minä käytän tätä tekosyynä sille, etten voi mennä pikkujouluihin. Win some, lose some. Juoksulenkin menetys harmittaa eniten, mutta voihan sitä ihminen ihmeparantua, eikö voikin?

Kahviakaan ei tee mieli. Se blogin nimestä sitten.

Ihan ekana haluan kiittää blogistaniaa

Miltä tuntuu nykyään aika usein, kun luen blogeja:

"Moi vaan kaikki! 

Kävin eilen vierailulla Petkunterän Soylent-tilalla. Vähän jännitti sinne meno, kun olen kuullut, että Soylent tehdään ihmisistä ja että monet pitävät sitä vähän epäeettisenä.
Mutta siellä tilalla ennakkoluulot karisivat! Lopputuotteeksi päätyvät ihmiset oli asianmukaisesti lääkitty telkkarilla tiedottomaksi ja niille syötettiin ihan sitä samaa proteiinipirtelöä mitä mäkin aamupalaksi aina syön (sen jälkeen kun tutustuin Petkunterän proteiinijauhoon, täältä voi lukea tarkemmin.) 

Vähän mietin, että onkohan tässä kuitenkin joku koira haudattuna, mutta Petkunterä vaikutti kyllä oikeesti tosi hyvältä tyypiltä. Semmoselta, joka haluaa tehtaillaan olevalle karjalle, tai siis niille ihmisille hyvät olot. Se on kyllä tosi reilua. Jotenkinhan se pikavippivelka pitää maksaa, mutta ei sen epäinhimillistä tarvii olla. Pikavippijutuistahan tein muuten taannoin kanssa sen yhteistyön, kandee vaikka vieläkin tutustua!

Tiedän Petkunterän olevan reilu ja hyvä ihminen siitä, että sain tästä postauksesta vastineeksi rahaa enkä tuotenäytteitä, ja jotenkin musta kyllä tuntuu, että ihminen, joka maksaa ihan rahalla, on hyvä ja reilu tyyppi.  

No ei me ihan koko prosessia kuitenkaan päästy näkemään mutta oon valmis uskomaan, että sielläkin on kaikki hyvin. Sen verran oon lukenut psykaa, että tiedän, että mitä ei näe, sitä ei niinku ole olemassakaan. Mummonikin unohdin viikossa, kun olin myynyt sen Petkunterän valkoiseen orjakauppaan. (Mummolla menee tosi hyvin. Sain kerran sieltä semmosen sähköpostin. Ja sitä paitsi Petkunterä maksoi mummosta ihan rahalla, eikä millään tuotenäytteellä.) 

Niin että semmonen visiitti se sitten oli! Joku rasittava vänisijä tätäkin tietty ehkä paheksuu, mutta mä tiedän, että te mun lukijat ootte tosi tiedostavia eikä mainonta vaikuta teihin. Tai siis journalismiahan tää tietty on eikä mitään mainontaa. 

Mitä te aattelette Soylentistä, käytetäänkö teidän perheessä?"

Tekstin muodosta kiitos bloggareiden kanatilavierailu 2016, never forget, ja aiheet blogimaailma, luv u 4eva.

Mustaa

Kävin eilen juoksemassa. Syystä tai toisesta olin tosi ahdistunut, kuten joskus käy, nykyisin useammin kuin ennen.

Juoksu auttoi, vaikka ei se aivan yksinkertaista ollut, ja vaikka vituttaa olla tällainen oman elämänsä alexanderstubb.

Ensin vihasin suurinpiirtein 60% lenkistä. Vihan kohteella ja ahdistuksen aiheella ei ole aina juuri mitään tekemistä toistensa kanssa, ei nytkään; eikä mistään löydy aina mitään kovin rationaalista, ei nytkään.

Sitten alkoi tuntua, että olen pohjaton vihan kaivo. Pursuan mustaa mönjää tavalla, jonka Hayao Miyazaki ehkä olisi voinut visualisoida.

Kaivo tyhjeni suurinpiirtein siinä kohdassa, vaikka yritin kuinka pitää vihasta kiinni. Kunnon viha on sellaista, että kun sitä on tarpeeksi monta kilometriä kultivoinut, tuntuu ärsyttävältä päästää irti ja ruveta tuntemaan myönteisiä tunteita.

Kotiin tulin tyhjänä, mutta lopulta iloisena siitä, että viha oli pursunnut sinne pellonlaitaan. Toivottavasti ei ollut tarttuvaa.

Ei ole kahvia

...enkä todellakaan keitä.

Olemme siirtyneet uuteen niukkuuden aikaan. Astioita käytetään mahdollisimman vähän.

Aikakirjoihin merkittäköön, että tiistaina hajosivat sekä pesukone että astianpesukone.

Itse asiassa, koska imuri yhä toimii, korjaan edellistä lausuntoani. Astioita käytetään mahdollisimman vähän niitä likaavalla tavalla. Astioiden heittely lattialle on ok; ainakin selvästi enemmän ok kuin ennen, sillä mikä tahansa mikä vähentää potentiaalista kokonaistiskimäärää on kai hyvä asia.

---

Haluaisin, että elämä olisi ennakoitavampaa.

Sillä tavalla, että jos on nukkunut yhden yön tosi huonosti koska...

• - Piti herätä etsimään lapsen poneja
• - Aamulla odotti tärkeä kokous ja pommiinnukkumisen mahdollisuus aiheutti stressiä
• - Vitutti, koska illalla oli havaittu kodinkoneiden kapina
• - Oli juonut kaksi annosta alkoholijuomaa silkkaan vitutukseen illalla

...ja sitten seuraavana päivänä lähtee juoksulenkille lumitöhkään ennakoiden maailman kauheinta ja raskainta ja väsyneintä taaperrusta, lenkista tuleekin eeppisen kiva.

Vaan heti, kun ihmisellä on kaikki edellytykset hyvään lenkkiin, tulee juoksusta täyttä tuskaa.

Vai onko tää nyt sitä odotustenhallintaa vain? En tykkää, että koko ajan pitää odottaa pahinta voidakseen yllättyä iloisesti.

Ajattelin, että

...mulla olis tänne vaikka mitä kirjoitettavaa, etenkin jos kirjoitan ihan vain lyhyitä asioita, mutta paskanmarjat.

Ei silti ole.

Oikeastaan haluaisin sanoa, että mua ahdistaa kun ihohuokoset on viime aikoina muuttuneet suuremmiksi. Mutta voiko niin sanoa, kun oikeastaan pitäisi ahdistaa Trump? Trumpille en mitään voi, enkä huokosillekaan, mutta jälkimmäiset katsoo mua peilistä joka helvetin aamu. (Toistaiseksi voin ilokseni sanoa, että ensinmainittu ei katso.)

Niin siis sitä vaan, että olen löytänyt itsestäni turhamaisen, ihohuokosista huolestuneen puolen, ja lisäksi havainnut, että näille asioille on niin helppo virnistellä kun on 25. Ei mulla muuta.

Tirsk

On päiväkotimme biannuaalisen lahjan aika. Siis kehittämispäivä. Tänä vuonna suhtaudun asiaan jo aika paatuneesti, mutta muistan yhä ensimmäisenä vuonna kokemani järkytyksen: miten niin koko päiväkoti menee kiinni?

Kutsuin tyttären kaverin meille siinä uskossa, että he leikkivät sievästi ipanoille tarkoitetussa tilassa ja saan tehtyä töitä.

Teoria toimi ihailtavasti lähes tähän kellonaikaan asti. Joten pidän kahvi- ja blogitauon, ja kerron, että tämä meillä vieraisilla oleva toveri oli hiljattain epäillyt, että...

...olen aikanaan synnyttänyt tyttäreni liian helpolla, ja siksi hänestä on tullut niin villi.

En nyt tiiä mistä tuli mieleen.

Mitä ajattelin tänään (vol. I)

Jos sattuu olemaan sitä tyyppiä, jolla on vain kourallinen anekdootteja ja/tai vitsejä, on hyvä pitää taukoa niiden kertomisen välillä; samaten on tärkeää varoa, ettei kukaan myöhempinä vuosina koosta eri kerrontatilanteista teosta, jossa toisteisuus tulee ilmeiseksi.

Minulla on viisi anekdoottia ja kolme vitsiä. Silmien lasittuneisuuden asteesta on helppo nähdä, kuinka kauan kuulijakuntani on minut tuntenut.

Korvista ja niiden särkymisestä

"Kuuntelinkin, että sieltä kuului demonista huutoa."

Tyttärelläni on tiukka kasvamiskausi päällä. Sellainen, jossa ristiriitoja luodaan vaikka väkisin.

Tämä juuri, kun olin päättänyt ryhdistäytyä ja olla sanomatta "älä itke". Kyllähän sitä nyt itkeä saa! Kaikille tunteille on paikkansa.

Tavallaan ryhtiliike on pitänytkin.

Olen sanonut, että itke vaan, mutta etkö voisi itkeä karjumatta.