Kävin eilen juoksemassa. Syystä tai toisesta olin tosi ahdistunut, kuten joskus käy, nykyisin useammin kuin ennen.
Juoksu auttoi, vaikka ei se aivan yksinkertaista ollut, ja vaikka vituttaa olla tällainen oman elämänsä alexanderstubb.
Ensin vihasin suurinpiirtein 60% lenkistä. Vihan kohteella ja ahdistuksen aiheella ei ole aina juuri mitään tekemistä toistensa kanssa, ei nytkään; eikä mistään löydy aina mitään kovin rationaalista, ei nytkään.
Sitten alkoi tuntua, että olen pohjaton vihan kaivo. Pursuan mustaa mönjää tavalla, jonka Hayao Miyazaki ehkä olisi voinut visualisoida.
Kaivo tyhjeni suurinpiirtein siinä kohdassa, vaikka yritin kuinka pitää vihasta kiinni. Kunnon viha on sellaista, että kun sitä on tarpeeksi monta kilometriä kultivoinut, tuntuu ärsyttävältä päästää irti ja ruveta tuntemaan myönteisiä tunteita.
Kotiin tulin tyhjänä, mutta lopulta iloisena siitä, että viha oli pursunnut sinne pellonlaitaan. Toivottavasti ei ollut tarttuvaa.
Juoksu auttoi, vaikka ei se aivan yksinkertaista ollut, ja vaikka vituttaa olla tällainen oman elämänsä alexanderstubb.
Ensin vihasin suurinpiirtein 60% lenkistä. Vihan kohteella ja ahdistuksen aiheella ei ole aina juuri mitään tekemistä toistensa kanssa, ei nytkään; eikä mistään löydy aina mitään kovin rationaalista, ei nytkään.
Sitten alkoi tuntua, että olen pohjaton vihan kaivo. Pursuan mustaa mönjää tavalla, jonka Hayao Miyazaki ehkä olisi voinut visualisoida.
Kaivo tyhjeni suurinpiirtein siinä kohdassa, vaikka yritin kuinka pitää vihasta kiinni. Kunnon viha on sellaista, että kun sitä on tarpeeksi monta kilometriä kultivoinut, tuntuu ärsyttävältä päästää irti ja ruveta tuntemaan myönteisiä tunteita.
Kotiin tulin tyhjänä, mutta lopulta iloisena siitä, että viha oli pursunnut sinne pellonlaitaan. Toivottavasti ei ollut tarttuvaa.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti