Suu kiinni, nainen

Minulla on kiusallinen vaiva. Kuulemma kuorsaan.

Ounastelen, että homma liittyy suurelta osin siihen, etten ole hengittänyt primääristi nenän kautta vuoden 1979 jälkeen.

Suun kautta hengittäminen on tyypillistä astmaatikoille ja allergikoille, joilla usein on nokka tukossa, eikä United Airways kuljeta ilmaa nenän kautta kuten aikataulukirjassa on oletettu. Aivot oppivat, että ilman on kuljettava suun kautta, eikä nenää tällöin käytetä edes niinä armoitettuina hetkinä, jolloin se on tukoksista vapaa.

Äitini oli vuosia sitten astmakurssilla ja siellä neuvottiin karun tehokas tapa hengittämisen uudelleenoppimiseksi: suun voi vaikka teipata kiinni. Tuolloin ajatuksesta kuullessani kauhistuin siksi paljon, että hyperventilaatio oli lähellä.

Vuosien kypsyttelyn jälkeen suun teippaaminen oli silti tietenkin juuri se idea, johon tartuin, kun puolisoni mainitsi kuorsaamisesta. Nerokasta! Koeluontoisesti teippasinkin suuni kiinni tässä etäpäivän kunniaksi, ja sujui ihan hyvin. En tukehtunut tai mitään. Ainakaan käsittääkseni. Luulen, että tietäisin, jos olisin.

Googlasin jopa sen verran, että hommalle on ilmeisesti jonkinlaista tieteellistäkin pohjaa, eikä kyseessä ole aivan sattumanvarainen sekopäinen ajatus.

Sitten ilmaantui yllättävä este: puoliso reagoi ajatukseeni aika lailla samoin kuin minä aikanaan. Hänestä kyse on nimenomaan sattumanvaraisesta sekopäisestä ajatuksesta. Ei kuulemma halua herätä aamulla kuolleen vaimon vierestä.

Niin, että jos jollakulla on ideoita siihen, miten voi illalla puolison huomaamatta teipata suunsa kiinni, kuulen mielelläni. Toistaiseksi ainoa mieleenjuolahtanut idea on se, jossa piirrän maalarinteippiin huulet; kekseliästä, mutta ei ehkä iltasuukon kestävää?

Vaste

Vasteeni masennuslääkkeelle on ollut ilmeisesti tosi hyvä.

Se on ollut niin hyvä, että on taas tunnettu kaikenlaisia tunteita, kuten:

• Onko sitä ihminen masentunut ollenkaan, jos tähän tahtiin poukkoaa takaisin kun saa vähän escitalopramia?
• Ei saatana olin juuri palaverissa kaksi ja puoli tuntia ja pystyin keskittymään yli 20 minuuttia! Enkä kertaakaan meinannut tunkea kynää silmäkulman kautta aivoihin vain päästäkseni pois! Tällaistako se muista ihmisistä on?
• Miksi muut masentuvat niin, että ovat suhteettoman surullisia, mutta kun minä masennun, olen vain ihan. Vitun. Vihainen. Koko. Ajan. Kysymysmerkki.
• Hiusten harjaaminen ei enää satu! Miten voi masennuslääke auttaa arkaan päänahkaan? Miten voi yhtäkkiä elämä olla helppoa kun hiuksetkin voi harjata ihan noin vain!
• Ja jos vielä vertaillaan, niin miksi muut masentuvat niin, että heiltä menee ruokahalu ja he ovat laihoja ja kauniita ja traagisia, mutta minä syön hapankorppuja kuin aikoisin muuttua norpaksi ja lihon viisi kiloa puolessa vuodessa?
• Toisaalta onpa ihanaa olla niinkin, ettei ole pakko syödä hapankorppuja koko ajan, ja sitä paitsi kävely tuntuu tosi kivalta tätä nykyä. Ilmeisesti en ole ainakaan puoleentoista vuoteen kävellyt, vaan rahjustanut eteenpäin, kohti uusia pettymyksiä.

Semmoista. 

Rakastan nykyaikaa

Näinä päivinä voi tapahtua niin, että ihminen kertoo toiselle saaneensa masennusdiagnoosin ja lääkitystä, ja ystävä soittaa heti ja kysyy, että mitä lääkkeitä sait ja vakuuttaa niiden olevan tosi hyviä lääkkeitä.

Miten ihanan suoraviivaisia voivat asiat olla joskus. Miten helpottavaa se on.

Ja miten helpottavaa on tulla kuulluksi ja otetuksi vakavasti.

Käytyäni lääkärissä selitin puolisolle, että tuntuu kuin olisin kantanut tosi raskasta reppua, mutta otsalla, ja nyt joku olisi sanonut, että voit vaikka jättää sen tähän, ja että tämän seurauksena otsani tuntee helpotusta.

Mies tähän tietenkin, että usein reppuja kannetaan selässä ja on se hyvä, että sait lääkkeitä niin ehkä opit kantamaan reppuja oikein.

On se hyvä. 

Puheluista ja luontoelämyksistä

Mutsi soittaa nykyään joka päivä. Vuosi sitten minä soitin joka päivä ja kuulin väsynystä ja ärtymystä luurin toisessa päässä. Mikä ei tarkoita, että sitä olisi siellä aina ollut.

En ihan tiedä, mitä hän nyt kuulee, mutta ehkä jotain - siksi soittelu. Hän ei kuitenkaan osaa kysyä enkä minä osaa kertoa; en oikein tiedä mitä tässä edes kertoisi.

Olen yhtäkkiä ihan saatanallisen väsynyt. En jaksa juosta, en edes ajatella juoksemista.

---

Väsymyksestä huolimatta mietin, että veisin skidin suolle (autolla; luontokokemusten aatelia.) Uskon vahvasti luontokokemusten merkitykseen. Niin uskoivat vanhempanikin - äsken telkkarissa mainostettiin Hossan kansallispuiston avajaisia, ja siitäpä muistin, että kävimme kerran siellä vaeltamassa. Viikon luontoäänenä muistan vanhempieni riidan viimeisenä iltana. Mutta kai siellä jotain kivaa luontoakin oli.

Ehkä menemme kävellen Kivinokkaan, jossa kireiden äitien esiintyvyys on tiettävästi vähäinen vaikka punkkeja löytyykin lampaiden ravinnoksi asti.

Heti meni poliittiseksi!

...vaikka piti olla henkilökohtaista. Mua varten. Ei lukijoita varten, koska Siinan kanssa voin mennä kaljallekin paasaamaan.

Tulisipa se hetki pian.

Mutta, mutta, mutta. Kävin työterveyslääkärillä ja terapeutilla. Voi olla, etten ole ihan terve. Olo on kiusaantunut (hyvä Liina! Onnistuit huijaamaan kahta ammattilaista! Miten meni noin niinku omasta mielestä?) ja samalla helpottunut (ahaa! Ei olekaan normaalia syyllistyä siitä, että puoliso kohtaa elämässään jotain minusta täysin riippumatonta harmia. Se voi liittyä siihen, etten ole ihan terve.)

Kyllä tällaisen sosiaalisen otuksen näkökulmasta lajitoverin tarjoama validointi on yllättävän tärkeä juttu. Hivelee otsalohkoa sisältäkäsin.

Välttelin muuten aika pitkään lääkärilläkäyntiä. Ajattelin, että hän sanoisi, että olen huomionkipeä ja pyytäisi siirtymään sivummalle resursseja tuhlaamasta.

Vasta myöhemmin tajusin, että voin olla sekä huomionkipeä että ... en ihan terve.

Eikä tässä nyt siitä ole kyse, että mikä on totuus

(Otsikko on pöllitty Politiikasta.fi -saitin artikkelikommentista, jossa samaan hengenvetoon vaadittiin artikkelin kirjoittajalle potkuja, koska kirjoitus oli Väärä. On parempi rakentaa maailmaa oletuksiin perustuen, tiedon sijaan.)

Luin kirja-arvioita.

Maailmasta löytyy kirja, jota Goodreadsin parviälyn toimesta oli soimattu seksistiseksi, sovinistiseksi ja vaikka miksi. Vaan ei kaikkien toimesta. Oli niitäkin arvioitsijoita, jotka jaksoivat miettiä, mitä eroa on sillä, mitä kirja sanoo ja mitä kirjan henkilö sanoo. Siitä toisesta perspektiivistä kirja oli feminismin riemuvoitto.

On lukemista ja on lukemista.

Luin myös blogipostauksen, joka oli vastine toiselle blogipostaukselle. En tiedä oliko vastineen kirjoittaja lukenut alkutekstinsä huonosti vai muuten vain päättänyt lytätä maan rakoon myös alkuperäisen tekeleen (kieltämättä harvat) asialliset argumentit, mutta voi pojat, millainen pannukakku siitäkin sitten tuli.

Tämän olen oppinut (turhan myöhään):

Jos olen kirjoittamassa viiltävää vastinetta missä tahansa elämän kontekstissa, luen alkutekstiä kuin piru raamattua voidakseni varmistua, että vastaan siihen, ja vain siihen.

Tietysti aika usein viiltävät vastineeni latistuvat siihen, kun tajuan lukeneeni alkutekstistä vähän mitä sattuu, mutta sellaista se elämä on. Kyllä tämänkin masentavan ilmiön kanssa oppii elämään.

Mutta pakko silti kertoa, että eilen mietin ihan tosissani hetken aikaa, onko universaali lukutaito jotenkin pöljä tavoite.

Viime vuosina kun on käynyt selväksi, että suurimmalla osalla ihmisistä tuntuu lukutaidon sijaan olevan jonkinlainen lukutaidoke, jossa he näkevät ruudulla kirjaimia ja lukevat sitten niistä mitä sattuu.

Että gaöihödafsiure vaan teillekin.

Tavoitteeni loppuelämälleni: lue paremmin. Mahdollisesti vain Le Guinin tekstejä.

Vein skidin pyöräilemään

Yksi teema, jonka ehkä olisi syytä nousta elämässäni enemmän esiin, on pakonomaisuuden vähentäminen.

Teen asioita vähän monomaanisesti, kun niihin innostun. Tiedättekin ehkä, mistä puhun.

Olen juossut aika paljon, vaihteeksi, ja nauttinut siitä kauheasti, mutta huomaan myös sellaisten pakonomaisten ajatuskuvioiden nousevan. Kolme lenkkiä viikossa! ne huutavat. Yksi välipäivä riittää, senkin laiskuri! Sua mitään väsytä, ylös, ulos ja lenkille!

Ja koska välillä on vaikea tietää, laiskottaako ihmistä vai väsyttääkö, tuppaan aika ajoin erehtymään itseruoskinnan puolelle.

Mutta nyt olen ajatellut kuunnella itseäni. Väsyttää. Joten juoksemisen sijaan veinkin skidin pyöräilemään. Nyt, kun hän on oppinut ajamisen teknisluontoisen suorituksen ohella myös nauttimaan pyöräilystä, houkuttelua ei juuri vaadittu.

(Tiedustelin eilen, kävisimmekö pyöräilemässä viikonloppuna. "EI!" huusi lapsi. "Haluan mennä tänään!" Tosin, koska hänellä oli hammasharja suussa, viesti oli muotoa "aua ehhä ä-ää!". Lupasin harkita.)

Ajattelin, että fillaroisimme kirjastoon, mutta lähitoimipisteemme oli tietysti siirtynyt kesäkiinnioloaikoihin. Menimmekin katsomaan lehmiä. Hommasta uhkasi tulla urheilusuoritus, mutta luulen, että onnistuimme välttämään sen taluttamalla tiukasti ylämäissä. Lapsi vuoroin huusi, vuoroin lauloi Totoron tunnaria. En voi olla miettimättä, kumpi puoli lenkistä on se, jonka hän aikuisena muistaa.

Minä pääsin ulos, vailla suoritustarvetta.

Kohta menen juomaan parsaa. Ehkä tästä tulee ihan hyvä. Löysin itseni jopa pohtimasta, että ottaisimme mökille jalkapallon ja potkisimme sitä ihan huviksemme vain. Kuntoilun sijaan liikettä, tai jotain sellaista.

Tuntea tunnetta

Olen tuntenut viime aikoina oloni paskaksi ja aikaansaamattomaksi, ikään kuin tiivistetysti ilmaistuna.

Ei sillä, etteikö vyyhteen olisi sotkeutunut kaikenlaisia muitakin tunteita, lähinnä negatiivisia, eikä silläkään, että tämä olisi koko tunne-elämäni kirjo tai sen kaiken määrittävä suunta, mutta.

Mietin jo pitkään, olenko lievästi masentunut tai jotain, mutta sitten tajusin - kauhukseni - että kyse voi olla (ja todennäköisesti on) myös siitä, että OLEN paska ja aikaansaamaton; ja että jos näin on, on syytäkin, että siltä myös tuntuu.


P. S. Menin sinne futikseen kuitenkin. Nolosti jälkijunassa, mutta voitin itseni ja menin, enkä jaksa tässä enää mitenkään kärvistellä sen suhteen, että olen nolo. Siinä asia, jonka kanssa olen aika sinut.

Tänään lapsellisesti vituttaa..

...että lapsi haluaa kerrankin mennä futikseen koska siellä on lapset vastaan aikuiset -matsi, ja että puolisoni ei halua mennä, koska on toipunut miesflunssastaan vain 80%, ja että ilmeisesti tästä seuraa se, että mun pitää mennä tai olen kusipää ilonpilaaja.

Minä puolestani a) pelkään palloa ja b) sain välittömän ja ahdistuneen flashbackin koulun liikuntatunteihin.

Kriisini mikrotasolla

Omituinen päivä.

Heräsin korvatulpat korvissa. Yleensä nukun ilman, mutta ilmassa on lempeä, joka valitettavasti konkretisoituu räytyneen rakkauden yöllisenä uikutuksena.

Heräsin siihen, että mies kertoo rättipatterin vuotavan. Kävi ilmi, että vuotovauhti oli noin 20 litraa tunnissa.

Ajattelin, että kaikki se ärsyttävä puhe resilienssin kasvattamisesta tarkoittaa varmaan sitä, ettei menisi ihan palasiksi tällaisten vastoinkäymisten edessä.

Vaikka en toki mennyt IHAN palasiksi. Äidillekin soitin vasta, kun tilanne oli jo ohi.

Illalla juoksin nopeammin kuin aikoihin. Ärtymys ja stessi harvoin kääntyvät vauhdiksi, ja silloinkin kun kääntyvät, ei jää sellaista tunnetta, että tässä olisi jotenkin voiton puolella. Ei nytkään (mutta vauhti oli kyllä!)

Tammi-, Lehti- ja Emmi-

-Muistatko kun sulla oli semmoset leikkihahmot kuin Lehtisalonen, Tammisalonen ja Emmisalonen?
-Joo!
-Missä he ovat nyt?
-Kuolleet.
-KUOLLEET?
-Joo. Ne oli vanhoja eukkoja. Löin ne hengiltä.

Meinasin laittaa tän Facebookiin kunnes tajusin, että mummoni lukee sitä ja saattaa tulkita itsensä vanhaksi eukoksi.

...tietysti, jos hän lukee tämän, häntä vituttaa oikeasti.

Se aika vuodesta

Koirani, tuo temppujumala, on syönyt huonosti viime aikoina.

Ruokaa on jätetty. Olemme osoittaneet kuppia ja kehoittaneet syömään loputkin. Meille on muristu.

Hetken, joka ei ollut aivan lyhyt, kuvittelin koiran olevan kuolemassa. (Vähät minä siitä, että ulkona se vaikutti olevan pikemminkin suvunjatkamistunnelmissa.) Sitten kuulin, että on normaalia, että koirat syövät keväällä vähemmän ja laihtuvat.

Helpotuin suunnattomasti.

Kaksi tuntia tämän jälkeen löysin koirasta yhden punkin ja yhden reiän, joka kuvitelmani mukaan on punkin aikaansaannos.

Siirryin sujuvasti pohtimaan sitä, kuinka monta vuotta eläin aikoo vielä olla vaivoinamme, roudaamassa punkkeja sisätiloihin.

Parsa

Luin ruokablogia.

Sen pitäjä kertoi, ettei yleensä syö parsaa ennen kuin sitä saa kotimaisena. Minä mietin satokausia ja kotimaisuusastetta. Suurimman osan vuottahan paikallinen kausivihannes on pikkelssöity punajuuri, tai mahdollisesti maakellariin varastoitu lanttu.

Oma lähestymiseni on pragmaattisempi. Olen syönyt parsaa pari nippua viikossa tismalleen siitä hetkestä kun sitä kaupoista alkoi löytyä. En pääse kaupasta ulos ostamatta parsaa. Tätä jatkuu kunnes parsakausi loppuu, latvukseni muuttuu vihreäksi tai kyllästyn.

Ensin parsa tuli Meksikosta ja maksoi kuusi euroa nippu. Nyt se tulee Espanjasta ja maksaa kaksi euroa. Kohta se tulee Suomesta ja maksaa varmaan taas kuusi euroa.

En oikein osaa sanoa, mikä on globaalisti järkevää: viljellä Suomessa vihanneksia yli kolme ja puoli viikkoa kestävän satokauden vai roudata vihanneksia tänne muualta. Sen tiedän, että en aio jatkossakaan heittäytyä vain lantunsyöjäksi.

Sitä paitsi parsa on tosi kätevää. Se on erinomaisen helppo valmistaa lounaaksi paahtamalla se uunissa yhdessä pakastefalafelien kanssa. Bonuksena puolet ateriasta näyttää Instagram-kelpoiselta (ja koko ateria siltä, että kokkaaja tulee kuolemaan yksin kahdeksantoista koiransa ympäröimänä, mutta ei siitä sen enempää.)

No tämän takia

...että lapsi on viidettä päivää kuumeessa, yritän tehdä kotoa töitä enkä saa mitään aikaiseksi, täällä vallitsee täysi kaaos, koira haukkuu kuin mikäkin vatipää ja kun yritän osallistua telcoon, joku poraa alakerrassa katuporalla niin, että kukaan ei kuule mitään...

EIKÄ KAHVIKAAN MAISTU, KOSKA SUUVESI, JOLLA YRITÄN PARANTAA KIPEÄÄ VIISAUDENHAMMASTANI, ON KAAPANNUT SUUSTANI KAIKKI MAKURESEPTORIT.

Vittu että joskus voi vihata elämäänsä.

Enkä todellakaan halua kuulla mitään mistään ensimmäisen maailman ongelmista ja perspektiiveistä.

Kiukkuinen eukko

Mitä on vaikea itselleen tunnustaa: että suututtaa ja kiukuttaa ja pinna on kireällä.

Tunnustin sen sitten chatissa, jonka jälkeen oli pakko kohdata asia itsekin. Musta on tullut kauhean kiukkuinen.

Ehkä se on olosuhteita, voisinkohan toivoa niin? Väsymystä ja stressiä ja mitä näitä nyt on. Mutta todeksi yhä hyväksymäni lausuma on, että se, mitä kasvatat, kasvaa. Varmaan siis kiukkukin. Että turha tässä lienee tuudittautua siihen, että heti kun helpottaa väsymys, helpottaa myös kiukku.

Mitä, jos olen sen omaksunut jo hyväksi tavaksi olla ja elää?

Mitä, jos väsymys ei lopukaan esim. ensi viikolla, kuten toiveikkaasti kuvittelen?

Mitä, jos tämä on just se tie, jonka päässä odottaa katkera, vihainen mummo?

Kiukku näkyy ... no toki se ilmenee perheessä, semmoisella on tapana, mutta ei vain siellä eikä ehkä pahiten siellä.

Se näkyy vihaisissa asiakaspalautteissa. Se näkyy puhinana, kun joku kanssaihminen tunkee ja rynnii metrossa. Se näkyy töissä, joissa ensin hermostun ja sitten meinaan alkaa itkeä, kun joku kysyy taas jotain - etenkin jotain näennäisen pientä, mutta aikaavievää.

Ja tietenkin kiukku myös väsyttää, syö voimia, vie ne vähätkin, ja kasvattaa samalla itseään kuin Smooze, jonka Discord kutsui ... okei, teidän olisi pitänyt olla katsomassa sitä samaa My Little Pony -jaksoa, herran tähden, olen siirtynyt tekemään viittauksia My Little Ponysta, jos kaikki on menetetty niin olkoon sitten.

Ai niin, siis sitä vaan, että jos joku lukee, ja sillä jollakulla on hyvä vinkki siitä, miten kiukusta päästetään irti, niin olisin kiitollinen jos kuulisin siitä. Siis ... käytännön vinkki. Tai esim. My Little Pony -jakson numero. Jos siellä käsitellään asiaa.

Viikkoa ennen lomaa olen...

Olen toiminut hammaskeijuna. Olen katsonut Black Mirroria ahdistumatta. Olen välttänyt prokrastinaatiota (sillä pakko on paras muusa.) Olen nukkunut tosi huonosti, mutta siitä huolimatta olen ollut iloinen. Olen nukkunut tosi huonosti, ja juuri siksi tuntenut maailman romahtavan ympärilläni. Olen päättänyt vähentää Facebookkaamista. Olen ollut huolissani koirasta monella eri tasolla. Olen saanut nimettömän tiedoksiannon siitä, että koira ulvoo päivisin (siinä yksi taso.) Olen kokenut talosta poistumisen ahdistavaksi, koska en tiedä, kuka pihalla vastaantulevista on nimim. "Väsynyt naapuri". Olen tuntenut häpeää siitä, että koiramme valvottaa naapuria. Olen saanut niitin syvälle kynnen alle, sellainen sattuu. Olen rikkonut pieniä sääntöjä. En ole katunut sitä. Olen silti pysähtynyt suojatien eteen, ja tuntenut siitä hyvää mieltä, koska haluan olla tyyppi, joka pysähtyy suojatien eteen. Olen lähettänyt eteenpäin neulomani sukat ja melkein pyytänyt sitä anteeksi.

En ole voinut kovin hyvin, mutta hetkittäin on tuntunut siltä, että en ole voinut niin hurjan huonostikaan.

Tulppaanit

Rakastin arkea, joskus. Muistan sen aika elävästi. Lomilta oli kiva palata arkeen, tykkäsin rytmistä. Ymmärsin jossain tosi syvällä sen, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan arjen huojentavasta rauhasta.

Tarkalleen ottaen taisin olla ainoa, joka siitä (Johanna Kurkelan biisin sanoin) puhui.

Nyt se on jotenkin harmaata mössöä. En haluaisi osallistua siihen. Odotan jotain, mutten ole varma, mitä se jokin on. Ainakaan se ei ole parin viikon päässä häämöttävä loma, jonne lähtö tuntuu rasittavalta, ja jonka jälkeen kaikki jatkuu samanlaisena kuin aina ennenkin.

Tajusin tämän osin tulppaanien kautta.

Tammikuu ei ole missään nimessä ollut koskaan suosikkikuukauteni, mutta vielä joitakin vuosia sitten taisin ajatella iloissani, että ainakin kaupasta saa tulppaaneja. Tulppanit tekivät kaikesta jotenkin siedettävää.

Mutta nyt uusi tulppaaninippu ei tuo iloa. Ne muistuttavat siitä hetkestä, jolloin ne pitää heittää roskiin. Sulloa biojäteroskikseen. Huomata, ettei taas piitannut niistä paskan vertaa.

Mies mutisi äsken jotain siitä, miten viimeisin ostettu tulppaaninippu olisi myös viimeinen. Tietenkin se tuntui kurjalta, mutta myös jotenkin armolliselta. Kukaan ei osta tulppaaneja, kenenkään ei tarvitse kohdata sitä, etteivät ne ilahduta, eikä kenenkään tarvitse laittaa niitä roskiin.

Enää ikinä.

Vatsasi parhaaksi

(Kahvi muuten närästää.)

Luin hiljan Alanna Collenin kirjan Kehon mikrobit, josta selvisi - jos nyt vedän viivasuoriksi niitä mutkia, joita epäilen Collenin jo hieman oikoneen - että kun verrataan heitä, jotka kärsivät uusista ja jännittävistä länsimaisista ongelmatiloista ja heitä, jotka eivät kärsi, yksi merkittävimmistä eroista on kuidun määrä ravinnossa.

Ei siis hygienia varsinaisesti, jos kohta enenevät antibioottikuurit löytyvät myös siltä uusien ja jännittävien ongelmatilojen puolelta.

Lisäsin siis ravintooni varovaisesti hieman kuitua. Ei nyt puhuta siitä, että lusikoisin aamuisin vehnäleseitä suoraan paketista, mutta ei paljon vähemmästäkään.

Eräänä aamuna olin sitten matkalla jonnekin ja havaitsin jotain hämmentävää. Vatsani tuntui voivan todella, todella hyvin.

Ei se tähän asti ole mitenkään erityisen ongelmallinen vatsa ollutkaan, jos kohta viime vuosina enenevässä määrin oikutteleva. Olen vain ajatellut, että se kuuluu ikääntymiseen. (Ja voihan se kuuluakin.)

Lisätään tähän vielä se, että olen aina pitänyt hyvän määritelmänä tässä kontekstissa sitä, että sisäelimistään ei tarvitse olla ikään kuin tietoinen. Jos tiedostaa keuhkoputkensa sijainnin, on kohta asiaa lääkärille ja apteekkiin, ja niin edelleen. Jos ei tiedosta, kaikki on varmaan ihan hyvin.

Pois se ihmisestä, että hänen keuhkoputkensa levittäisi hyvää oloa ympärilleen.

Mutta vatsani teki juuri sitä. Kaiken lisäksi istuin autossa, paikassa, jossa nähdäkseni kenenkään ei voi koskaan olettaa voivan hyvin. Ja vatsani tuntui siltä, kuin, no, kuin siellä olisi jokin pieni ja muikea aurinko säteilemässä rakkautta.

Ajattelin ensisijaisesti, että tämä on varmaan yksi tärkeä askel matkalla hyvinvointisaarnablogin perustamiseen, ja toissijaisesti, että pitääpä ostaa lisää vehnäleseitä.

Saatte potkaista, jos rupean saarnahommiin.

B

Minulla on suhteettomaksi kasvanut ärsytyksenaihe.

Osa ihmiskunnasta kirjoittaa "dublo" tarkoittaessaan duploa.

Vain vaivoin hillitsen itseäni kysymästä, leikkivätkö heidän labsensa baljonkin dubloilla ja bitävätkö tenavat myös bikku kakkosesta.

(Olen bahoillani. Mutta toisaalta tämä helbotti.)