Eikä tässä nyt siitä ole kyse, että mikä on totuus

(Otsikko on pöllitty Politiikasta.fi -saitin artikkelikommentista, jossa samaan hengenvetoon vaadittiin artikkelin kirjoittajalle potkuja, koska kirjoitus oli Väärä. On parempi rakentaa maailmaa oletuksiin perustuen, tiedon sijaan.)

Luin kirja-arvioita.

Maailmasta löytyy kirja, jota Goodreadsin parviälyn toimesta oli soimattu seksistiseksi, sovinistiseksi ja vaikka miksi. Vaan ei kaikkien toimesta. Oli niitäkin arvioitsijoita, jotka jaksoivat miettiä, mitä eroa on sillä, mitä kirja sanoo ja mitä kirjan henkilö sanoo. Siitä toisesta perspektiivistä kirja oli feminismin riemuvoitto.

On lukemista ja on lukemista.

Luin myös blogipostauksen, joka oli vastine toiselle blogipostaukselle. En tiedä oliko vastineen kirjoittaja lukenut alkutekstinsä huonosti vai muuten vain päättänyt lytätä maan rakoon myös alkuperäisen tekeleen (kieltämättä harvat) asialliset argumentit, mutta voi pojat, millainen pannukakku siitäkin sitten tuli.

Tämän olen oppinut (turhan myöhään):

Jos olen kirjoittamassa viiltävää vastinetta missä tahansa elämän kontekstissa, luen alkutekstiä kuin piru raamattua voidakseni varmistua, että vastaan siihen, ja vain siihen.

Tietysti aika usein viiltävät vastineeni latistuvat siihen, kun tajuan lukeneeni alkutekstistä vähän mitä sattuu, mutta sellaista se elämä on. Kyllä tämänkin masentavan ilmiön kanssa oppii elämään.

Mutta pakko silti kertoa, että eilen mietin ihan tosissani hetken aikaa, onko universaali lukutaito jotenkin pöljä tavoite.

Viime vuosina kun on käynyt selväksi, että suurimmalla osalla ihmisistä tuntuu lukutaidon sijaan olevan jonkinlainen lukutaidoke, jossa he näkevät ruudulla kirjaimia ja lukevat sitten niistä mitä sattuu.

Että gaöihödafsiure vaan teillekin.

Tavoitteeni loppuelämälleni: lue paremmin. Mahdollisesti vain Le Guinin tekstejä.