6.03.2017

Vein skidin pyöräilemään

Yksi teema, jonka ehkä olisi syytä nousta elämässäni enemmän esiin, on pakonomaisuuden vähentäminen.

Teen asioita vähän monomaanisesti, kun niihin innostun. Tiedättekin ehkä, mistä puhun.

Olen juossut aika paljon, vaihteeksi, ja nauttinut siitä kauheasti, mutta huomaan myös sellaisten pakonomaisten ajatuskuvioiden nousevan. Kolme lenkkiä viikossa! ne huutavat. Yksi välipäivä riittää, senkin laiskuri! Sua mitään väsytä, ylös, ulos ja lenkille!

Ja koska välillä on vaikea tietää, laiskottaako ihmistä vai väsyttääkö, tuppaan aika ajoin erehtymään itseruoskinnan puolelle.

Mutta nyt olen ajatellut kuunnella itseäni. Väsyttää. Joten juoksemisen sijaan veinkin skidin pyöräilemään. Nyt, kun hän on oppinut ajamisen teknisluontoisen suorituksen ohella myös nauttimaan pyöräilystä, houkuttelua ei juuri vaadittu.

(Tiedustelin eilen, kävisimmekö pyöräilemässä viikonloppuna. "EI!" huusi lapsi. "Haluan mennä tänään!" Tosin, koska hänellä oli hammasharja suussa, viesti oli muotoa "aua ehhä ä-ää!". Lupasin harkita.)

Ajattelin, että fillaroisimme kirjastoon, mutta lähitoimipisteemme oli tietysti siirtynyt kesäkiinnioloaikoihin. Menimmekin katsomaan lehmiä. Hommasta uhkasi tulla urheilusuoritus, mutta luulen, että onnistuimme välttämään sen taluttamalla tiukasti ylämäissä. Lapsi vuoroin huusi, vuoroin lauloi Totoron tunnaria. En voi olla miettimättä, kumpi puoli lenkistä on se, jonka hän aikuisena muistaa.

Minä pääsin ulos, vailla suoritustarvetta.

Kohta menen juomaan parsaa. Ehkä tästä tulee ihan hyvä. Löysin itseni jopa pohtimasta, että ottaisimme mökille jalkapallon ja potkisimme sitä ihan huviksemme vain. Kuntoilun sijaan liikettä, tai jotain sellaista.

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

Kahvinjuontipäiväkirja+ Blog design by labinastudio.