(Kahvi muuten närästää.)
Luin hiljan Alanna Collenin kirjan Kehon mikrobit, josta selvisi - jos nyt vedän viivasuoriksi niitä mutkia, joita epäilen Collenin jo hieman oikoneen - että kun verrataan heitä, jotka kärsivät uusista ja jännittävistä länsimaisista ongelmatiloista ja heitä, jotka eivät kärsi, yksi merkittävimmistä eroista on kuidun määrä ravinnossa.
Ei siis hygienia varsinaisesti, jos kohta enenevät antibioottikuurit löytyvät myös siltä uusien ja jännittävien ongelmatilojen puolelta.
Lisäsin siis ravintooni varovaisesti hieman kuitua. Ei nyt puhuta siitä, että lusikoisin aamuisin vehnäleseitä suoraan paketista, mutta ei paljon vähemmästäkään.
Eräänä aamuna olin sitten matkalla jonnekin ja havaitsin jotain hämmentävää. Vatsani tuntui voivan todella, todella hyvin.
Ei se tähän asti ole mitenkään erityisen ongelmallinen vatsa ollutkaan, jos kohta viime vuosina enenevässä määrin oikutteleva. Olen vain ajatellut, että se kuuluu ikääntymiseen. (Ja voihan se kuuluakin.)
Lisätään tähän vielä se, että olen aina pitänyt hyvän määritelmänä tässä kontekstissa sitä, että sisäelimistään ei tarvitse olla ikään kuin tietoinen. Jos tiedostaa keuhkoputkensa sijainnin, on kohta asiaa lääkärille ja apteekkiin, ja niin edelleen. Jos ei tiedosta, kaikki on varmaan ihan hyvin.
Pois se ihmisestä, että hänen keuhkoputkensa levittäisi hyvää oloa ympärilleen.
Mutta vatsani teki juuri sitä. Kaiken lisäksi istuin autossa, paikassa, jossa nähdäkseni kenenkään ei voi koskaan olettaa voivan hyvin. Ja vatsani tuntui siltä, kuin, no, kuin siellä olisi jokin pieni ja muikea aurinko säteilemässä rakkautta.
Ajattelin ensisijaisesti, että tämä on varmaan yksi tärkeä askel matkalla hyvinvointisaarnablogin perustamiseen, ja toissijaisesti, että pitääpä ostaa lisää vehnäleseitä.
Saatte potkaista, jos rupean saarnahommiin.
Luin hiljan Alanna Collenin kirjan Kehon mikrobit, josta selvisi - jos nyt vedän viivasuoriksi niitä mutkia, joita epäilen Collenin jo hieman oikoneen - että kun verrataan heitä, jotka kärsivät uusista ja jännittävistä länsimaisista ongelmatiloista ja heitä, jotka eivät kärsi, yksi merkittävimmistä eroista on kuidun määrä ravinnossa.
Ei siis hygienia varsinaisesti, jos kohta enenevät antibioottikuurit löytyvät myös siltä uusien ja jännittävien ongelmatilojen puolelta.
Lisäsin siis ravintooni varovaisesti hieman kuitua. Ei nyt puhuta siitä, että lusikoisin aamuisin vehnäleseitä suoraan paketista, mutta ei paljon vähemmästäkään.
Eräänä aamuna olin sitten matkalla jonnekin ja havaitsin jotain hämmentävää. Vatsani tuntui voivan todella, todella hyvin.
Ei se tähän asti ole mitenkään erityisen ongelmallinen vatsa ollutkaan, jos kohta viime vuosina enenevässä määrin oikutteleva. Olen vain ajatellut, että se kuuluu ikääntymiseen. (Ja voihan se kuuluakin.)
Lisätään tähän vielä se, että olen aina pitänyt hyvän määritelmänä tässä kontekstissa sitä, että sisäelimistään ei tarvitse olla ikään kuin tietoinen. Jos tiedostaa keuhkoputkensa sijainnin, on kohta asiaa lääkärille ja apteekkiin, ja niin edelleen. Jos ei tiedosta, kaikki on varmaan ihan hyvin.
Pois se ihmisestä, että hänen keuhkoputkensa levittäisi hyvää oloa ympärilleen.
Mutta vatsani teki juuri sitä. Kaiken lisäksi istuin autossa, paikassa, jossa nähdäkseni kenenkään ei voi koskaan olettaa voivan hyvin. Ja vatsani tuntui siltä, kuin, no, kuin siellä olisi jokin pieni ja muikea aurinko säteilemässä rakkautta.
Ajattelin ensisijaisesti, että tämä on varmaan yksi tärkeä askel matkalla hyvinvointisaarnablogin perustamiseen, ja toissijaisesti, että pitääpä ostaa lisää vehnäleseitä.
Saatte potkaista, jos rupean saarnahommiin.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti