Suu kiinni, nainen

Minulla on kiusallinen vaiva. Kuulemma kuorsaan.

Ounastelen, että homma liittyy suurelta osin siihen, etten ole hengittänyt primääristi nenän kautta vuoden 1979 jälkeen.

Suun kautta hengittäminen on tyypillistä astmaatikoille ja allergikoille, joilla usein on nokka tukossa, eikä United Airways kuljeta ilmaa nenän kautta kuten aikataulukirjassa on oletettu. Aivot oppivat, että ilman on kuljettava suun kautta, eikä nenää tällöin käytetä edes niinä armoitettuina hetkinä, jolloin se on tukoksista vapaa.

Äitini oli vuosia sitten astmakurssilla ja siellä neuvottiin karun tehokas tapa hengittämisen uudelleenoppimiseksi: suun voi vaikka teipata kiinni. Tuolloin ajatuksesta kuullessani kauhistuin siksi paljon, että hyperventilaatio oli lähellä.

Vuosien kypsyttelyn jälkeen suun teippaaminen oli silti tietenkin juuri se idea, johon tartuin, kun puolisoni mainitsi kuorsaamisesta. Nerokasta! Koeluontoisesti teippasinkin suuni kiinni tässä etäpäivän kunniaksi, ja sujui ihan hyvin. En tukehtunut tai mitään. Ainakaan käsittääkseni. Luulen, että tietäisin, jos olisin.

Googlasin jopa sen verran, että hommalle on ilmeisesti jonkinlaista tieteellistäkin pohjaa, eikä kyseessä ole aivan sattumanvarainen sekopäinen ajatus.

Sitten ilmaantui yllättävä este: puoliso reagoi ajatukseeni aika lailla samoin kuin minä aikanaan. Hänestä kyse on nimenomaan sattumanvaraisesta sekopäisestä ajatuksesta. Ei kuulemma halua herätä aamulla kuolleen vaimon vierestä.

Niin, että jos jollakulla on ideoita siihen, miten voi illalla puolison huomaamatta teipata suunsa kiinni, kuulen mielelläni. Toistaiseksi ainoa mieleenjuolahtanut idea on se, jossa piirrän maalarinteippiin huulet; kekseliästä, mutta ei ehkä iltasuukon kestävää?

Vaste

Vasteeni masennuslääkkeelle on ollut ilmeisesti tosi hyvä.

Se on ollut niin hyvä, että on taas tunnettu kaikenlaisia tunteita, kuten:

• Onko sitä ihminen masentunut ollenkaan, jos tähän tahtiin poukkoaa takaisin kun saa vähän escitalopramia?
• Ei saatana olin juuri palaverissa kaksi ja puoli tuntia ja pystyin keskittymään yli 20 minuuttia! Enkä kertaakaan meinannut tunkea kynää silmäkulman kautta aivoihin vain päästäkseni pois! Tällaistako se muista ihmisistä on?
• Miksi muut masentuvat niin, että ovat suhteettoman surullisia, mutta kun minä masennun, olen vain ihan. Vitun. Vihainen. Koko. Ajan. Kysymysmerkki.
• Hiusten harjaaminen ei enää satu! Miten voi masennuslääke auttaa arkaan päänahkaan? Miten voi yhtäkkiä elämä olla helppoa kun hiuksetkin voi harjata ihan noin vain!
• Ja jos vielä vertaillaan, niin miksi muut masentuvat niin, että heiltä menee ruokahalu ja he ovat laihoja ja kauniita ja traagisia, mutta minä syön hapankorppuja kuin aikoisin muuttua norpaksi ja lihon viisi kiloa puolessa vuodessa?
• Toisaalta onpa ihanaa olla niinkin, ettei ole pakko syödä hapankorppuja koko ajan, ja sitä paitsi kävely tuntuu tosi kivalta tätä nykyä. Ilmeisesti en ole ainakaan puoleentoista vuoteen kävellyt, vaan rahjustanut eteenpäin, kohti uusia pettymyksiä.

Semmoista. 

Rakastan nykyaikaa

Näinä päivinä voi tapahtua niin, että ihminen kertoo toiselle saaneensa masennusdiagnoosin ja lääkitystä, ja ystävä soittaa heti ja kysyy, että mitä lääkkeitä sait ja vakuuttaa niiden olevan tosi hyviä lääkkeitä.

Miten ihanan suoraviivaisia voivat asiat olla joskus. Miten helpottavaa se on.

Ja miten helpottavaa on tulla kuulluksi ja otetuksi vakavasti.

Käytyäni lääkärissä selitin puolisolle, että tuntuu kuin olisin kantanut tosi raskasta reppua, mutta otsalla, ja nyt joku olisi sanonut, että voit vaikka jättää sen tähän, ja että tämän seurauksena otsani tuntee helpotusta.

Mies tähän tietenkin, että usein reppuja kannetaan selässä ja on se hyvä, että sait lääkkeitä niin ehkä opit kantamaan reppuja oikein.

On se hyvä. 

Puheluista ja luontoelämyksistä

Mutsi soittaa nykyään joka päivä. Vuosi sitten minä soitin joka päivä ja kuulin väsynystä ja ärtymystä luurin toisessa päässä. Mikä ei tarkoita, että sitä olisi siellä aina ollut.

En ihan tiedä, mitä hän nyt kuulee, mutta ehkä jotain - siksi soittelu. Hän ei kuitenkaan osaa kysyä enkä minä osaa kertoa; en oikein tiedä mitä tässä edes kertoisi.

Olen yhtäkkiä ihan saatanallisen väsynyt. En jaksa juosta, en edes ajatella juoksemista.

---

Väsymyksestä huolimatta mietin, että veisin skidin suolle (autolla; luontokokemusten aatelia.) Uskon vahvasti luontokokemusten merkitykseen. Niin uskoivat vanhempanikin - äsken telkkarissa mainostettiin Hossan kansallispuiston avajaisia, ja siitäpä muistin, että kävimme kerran siellä vaeltamassa. Viikon luontoäänenä muistan vanhempieni riidan viimeisenä iltana. Mutta kai siellä jotain kivaa luontoakin oli.

Ehkä menemme kävellen Kivinokkaan, jossa kireiden äitien esiintyvyys on tiettävästi vähäinen vaikka punkkeja löytyykin lampaiden ravinnoksi asti.

Heti meni poliittiseksi!

...vaikka piti olla henkilökohtaista. Mua varten. Ei lukijoita varten, koska Siinan kanssa voin mennä kaljallekin paasaamaan.

Tulisipa se hetki pian.

Mutta, mutta, mutta. Kävin työterveyslääkärillä ja terapeutilla. Voi olla, etten ole ihan terve. Olo on kiusaantunut (hyvä Liina! Onnistuit huijaamaan kahta ammattilaista! Miten meni noin niinku omasta mielestä?) ja samalla helpottunut (ahaa! Ei olekaan normaalia syyllistyä siitä, että puoliso kohtaa elämässään jotain minusta täysin riippumatonta harmia. Se voi liittyä siihen, etten ole ihan terve.)

Kyllä tällaisen sosiaalisen otuksen näkökulmasta lajitoverin tarjoama validointi on yllättävän tärkeä juttu. Hivelee otsalohkoa sisältäkäsin.

Välttelin muuten aika pitkään lääkärilläkäyntiä. Ajattelin, että hän sanoisi, että olen huomionkipeä ja pyytäisi siirtymään sivummalle resursseja tuhlaamasta.

Vasta myöhemmin tajusin, että voin olla sekä huomionkipeä että ... en ihan terve.

Eikä tässä nyt siitä ole kyse, että mikä on totuus

(Otsikko on pöllitty Politiikasta.fi -saitin artikkelikommentista, jossa samaan hengenvetoon vaadittiin artikkelin kirjoittajalle potkuja, koska kirjoitus oli Väärä. On parempi rakentaa maailmaa oletuksiin perustuen, tiedon sijaan.)

Luin kirja-arvioita.

Maailmasta löytyy kirja, jota Goodreadsin parviälyn toimesta oli soimattu seksistiseksi, sovinistiseksi ja vaikka miksi. Vaan ei kaikkien toimesta. Oli niitäkin arvioitsijoita, jotka jaksoivat miettiä, mitä eroa on sillä, mitä kirja sanoo ja mitä kirjan henkilö sanoo. Siitä toisesta perspektiivistä kirja oli feminismin riemuvoitto.

On lukemista ja on lukemista.

Luin myös blogipostauksen, joka oli vastine toiselle blogipostaukselle. En tiedä oliko vastineen kirjoittaja lukenut alkutekstinsä huonosti vai muuten vain päättänyt lytätä maan rakoon myös alkuperäisen tekeleen (kieltämättä harvat) asialliset argumentit, mutta voi pojat, millainen pannukakku siitäkin sitten tuli.

Tämän olen oppinut (turhan myöhään):

Jos olen kirjoittamassa viiltävää vastinetta missä tahansa elämän kontekstissa, luen alkutekstiä kuin piru raamattua voidakseni varmistua, että vastaan siihen, ja vain siihen.

Tietysti aika usein viiltävät vastineeni latistuvat siihen, kun tajuan lukeneeni alkutekstistä vähän mitä sattuu, mutta sellaista se elämä on. Kyllä tämänkin masentavan ilmiön kanssa oppii elämään.

Mutta pakko silti kertoa, että eilen mietin ihan tosissani hetken aikaa, onko universaali lukutaito jotenkin pöljä tavoite.

Viime vuosina kun on käynyt selväksi, että suurimmalla osalla ihmisistä tuntuu lukutaidon sijaan olevan jonkinlainen lukutaidoke, jossa he näkevät ruudulla kirjaimia ja lukevat sitten niistä mitä sattuu.

Että gaöihödafsiure vaan teillekin.

Tavoitteeni loppuelämälleni: lue paremmin. Mahdollisesti vain Le Guinin tekstejä.

Vein skidin pyöräilemään

Yksi teema, jonka ehkä olisi syytä nousta elämässäni enemmän esiin, on pakonomaisuuden vähentäminen.

Teen asioita vähän monomaanisesti, kun niihin innostun. Tiedättekin ehkä, mistä puhun.

Olen juossut aika paljon, vaihteeksi, ja nauttinut siitä kauheasti, mutta huomaan myös sellaisten pakonomaisten ajatuskuvioiden nousevan. Kolme lenkkiä viikossa! ne huutavat. Yksi välipäivä riittää, senkin laiskuri! Sua mitään väsytä, ylös, ulos ja lenkille!

Ja koska välillä on vaikea tietää, laiskottaako ihmistä vai väsyttääkö, tuppaan aika ajoin erehtymään itseruoskinnan puolelle.

Mutta nyt olen ajatellut kuunnella itseäni. Väsyttää. Joten juoksemisen sijaan veinkin skidin pyöräilemään. Nyt, kun hän on oppinut ajamisen teknisluontoisen suorituksen ohella myös nauttimaan pyöräilystä, houkuttelua ei juuri vaadittu.

(Tiedustelin eilen, kävisimmekö pyöräilemässä viikonloppuna. "EI!" huusi lapsi. "Haluan mennä tänään!" Tosin, koska hänellä oli hammasharja suussa, viesti oli muotoa "aua ehhä ä-ää!". Lupasin harkita.)

Ajattelin, että fillaroisimme kirjastoon, mutta lähitoimipisteemme oli tietysti siirtynyt kesäkiinnioloaikoihin. Menimmekin katsomaan lehmiä. Hommasta uhkasi tulla urheilusuoritus, mutta luulen, että onnistuimme välttämään sen taluttamalla tiukasti ylämäissä. Lapsi vuoroin huusi, vuoroin lauloi Totoron tunnaria. En voi olla miettimättä, kumpi puoli lenkistä on se, jonka hän aikuisena muistaa.

Minä pääsin ulos, vailla suoritustarvetta.

Kohta menen juomaan parsaa. Ehkä tästä tulee ihan hyvä. Löysin itseni jopa pohtimasta, että ottaisimme mökille jalkapallon ja potkisimme sitä ihan huviksemme vain. Kuntoilun sijaan liikettä, tai jotain sellaista.